Elävät sydämet

Joukko punkkareita on oikaisemassa hautausmaan läpi.

Kappelin kellot alkavat soida, Ensimmäisenä ovesta astuu ulos mies, Hänen leukansa vapisee kuin vastasyntyneen leuka ennen ensimmäistä itkua. Ääntä ei nyt synny. Sylissään hän kantaa pientä valkoista arkkua, pääpuoli koholla tiukasti rintaansa vasten. Kyyneleet valuvat noroina partaisille poskille, Askeleen jäljessä tulevat äiti ja pieni tyttö. Itkukohtaukset vavisuttavat säännöllisesti heidän koko olemustaan. Vaiteliaana astuu perässä harvalukuinen saattoväki.

Punkkarit pysähtyvät.  Ääneti he odottavat käytävien risteyskohdassa surusaattoa. Vielä saattueen mentyä ohikin he seisovat paikallaan ja heidän katseensa seuraavat kulkuetta haudalle asti. Sanaakaan ei sanota. Kappelin kellot kumisevat.

Kulkueessa  tunnen selässäni ne lämpimät ajatukset, jotka meitä saattelevat noiden nahkahaarniskojen sisältä. Isä jaksaa haudalle asti. Ääneti punkkarit jatkavat matkaansa.

Punkkarien sydänten huokaukset, antoivat isälle voiman kävellä Via Dolorosansa luhistumatta ristinsä alle.

Heikki Karasti

rovasti