Yhtenä aamuna

Sinä aamuna maailma näytti erilaiselta. Johtuiko se valvotusta yöstä, en tiedä, vai kuvittelinko, että auringon valo ei enää ylety luokseni? Istuit juomassa aamukahviasi niin kuin aina ennenkin. Lapset kinasivat ja minuutit olivat muuttuneet pitkiksi. Leipä takertui kurkkuuni niin kuin tahmaiset ajatukset päähäni. Kahvi kylmeni kupissani ja jossain vaiheessa huomasin, että lapset olivat lähteneet kouluun. Kaikki oli niin kuin ennenkin, mutta mikään ei ollut enää ennallaan.

Tämä ei voi olla totta. Tämä ei voi tapahtua meille. Sinä et voi tehdä tätä minulle.

Olisihan minun pitänyt huomata jotakin. Olisihan minun pitänyt nähdä. Tunnuit aina vain kaukaisemmalta.  Etäisemmältä. Vaadin selityksiä. Suoraankin kysyin. Yhtä suoraan sinä kielsit. Valehtelit ja minä niin kovin halusin uskoa sinua, että unohdin epäilykseni, kunnes taas aloin epäillä.

Miten luottamuksen voi rakentaa uudestaan? Voiko tästä ikinä toipua? Sinä olet satuttanut minua niin paljon. Voinko antaa koskaan anteeksi? Ja jos voin antaa anteeksi, en voi koskaan unohtaa. Minä olen luvannut elää kanssasi myötäisissä ja vastaisissa. Onhan niitä vastoinkäymisiä ennenkin ollut. Mutta ei koskaan mitään tällaista. Et sinä. Et minulle.

Sinä katsot minua ja pyydät anteeksi. Kerrot katuvasi. Sanot, ettet ajatellut. Kerrot, ettei se merkinnyt sinulle mitään. Tajuatko, miten tuo sattuu? Kosketat ja annat nenäliinan. Sanot, että kyllä me tästä selviämme. Tästäkin me selviämme. Niin. Kyllä me selviämme, mutta minä en enää tiedä, haluanko minä. Haluanko?

Minä luotin sinuun. Olen aina luottanut sinuun. En enää tiedä, kummalle olen vihaisempi: sinulle vai itselleni. Sinulle siitä, että petit luottamukseni ja itselleni, että luotin.

Kaikesta huolimatta tuli ilta ja tuli aamu. Tuli kevät ja syksy. Kaikesta huolimatta minä jäin ja sinä pysyit. Eräänä aamuna huomasin, että kipu ei enää korventanut. Toisena aamuna tajusin, että olin taas alkanut luottaa sinuun. Ja yhtenä aamuna jonakin vuonna ymmärsin, ettei ollut vain meitä, vaan oli sinä ja minä ja me.   

 

Sari-Annika Pettinen

Kirjoittaja on perheasiain neuvottelukeskuksen johtaja, jonka alaisuudessa on myös oppilaitos- ja kansainvälinen työ sekä sairaalasielunhoito. Johtamistöiden lisäksi hän tekee perheneuvonnan asiakastyötä eli tapaa yksilöitä, pareja ja perheitä, jotka kaipaavat keskusteluapua erilaisissa elämänkohdissa.

Teksti on julkaistu Polussa 9.2.2017