Bulgariasta palannut Jouni Haverinen: ”Toivon sanomalle on tilausta”

Mikkelin tuomiokirkkoseurakunnan lähettiperhe Haveriset ovat palanneet Suomeen. Vuodesta 2011 alkanut ulkomaankomennus tarjosi kohtaamisia, kovaa työtä ja konkreettista apua paikallisseurakuntiin.

Jonna ja Jouni Haverinen ovat neljän lapsensa kanssa uuden edessä. Kesän aikana perhe on muuttanut Bulgariasta Kuopion Neulamäkeen, ja lapset ovat aloittaneet Kuopion kristillisessä koulussa. Perheen ja ystävien näkemisen lisäksi Haveriset ovat kiertäneet ahkerasti lähettäjäseurakuntia, ja Jouni on orientoitunut myös Pohjois-Savon Ev. lut. Kansanlähetyksen piirinjohtajan tehtäviin.

Miltä taitekohta tuntuu?  

– Molemmat paikat ovat tulleet ihmisten myötä rakkaiksi, mikä aikaansaa tietynlaista jatkuvaa kaipuuta. Päivät ovat kuitenkin täysiä kodin laittamisesta, remontista ja asettumispuuhista. Olen kiitollinen mahdollisuudesta keskittyä tähän, se rauhoittaa koko perheen arkea, Jonna kokee.

– Vanhin lapsistamme vastusti lähtemistä, sillä tärkeät kaverit ja jalkapallojoukkue jäivät Bulgariaan. Pienemmillä kysymykset ovat olleet konkreettisia: saanko ottaa lelut mukaan, löytyykö uudelta luokalta kavereita, entä oma huone, Jouni lisää.

Kuopio on kuitenkin perheelle entuudestaan tuttu, joten tukea ja turvaa löytyy. Asettuminen onkin alkanut mukavasti, vaikka tiettyjä kysymysmerkkejä on ilmoilla.

– Olen tällä hetkellä työttömänä, mutta edelleen koen kutsua palvella yhdessä Jounin kanssa Jumalan antamalla paikalla. Ehkä se on tulevaisuudessa osittain palkattuna tai sitten vapaaehtoisena. Tältä osin tulevaisuus on vielä auki, Jonna sanoo.

Jounin tehtäviin piirinjohtajana sisältyy 80 % perustyötä, kuten julistusta, lähetystyön tutuksi tekemistä, nimikkoseurakunnissa vierailua ja tukijoiden keräämistä. Viidesosa työajasta menee Bulgariaan paikallisen kirkon tukemiseen, erityisesti koulutuksen kehittämisessä ja hallintoa tukevana asiantuntijana.  

Konkreettista apua kimppakyydeistä käännöstyöhön

Haveristen työkenttänä Bulgariassa toimi vuosina 2013–2018 Peshteran paikallisseurakunta ja vuodesta 2019 Krushevon luterilainen seurakunta. Tehtävät ovat olleet konkreettista ja monipuolista seurakuntatyötä lapsista nuoriin aikuisiin, vanhuksiin ja hautauksiin.

– Olemme kouluttaneet paikallisia vastuunkantajia, rakentaneet kirkkoja sekä luoneet tuoreille kirkoille toimivia rutiineja. Projekteista mieleen on jäänyt muun muassa kaksikielisen (bulgaria ja turkki) Uuden testamentin julkaiseminen yhdessä Raamattuseuran kanssa, Jouni kertoo.

Bulgaria on yksi Euroopan köyhimpiä maita, joten arjen diakoniatyö alkaa autolla ajamisesta.

– Paikallisilla ei ole varaa autoihin, joten olemme kyydinneet heitä milloin sairaalaan, milloin virastoon. Ruokakasseja jaetaan myös paljon, Jonna kertoo. Hänen paikkansa seurakuntatyössä olikin juuri diakonia- ja naistyössä.

Seurakunnat ovat pieniä – aktiivikävijöitä on Bulgarian puolella 20–40 henkeä ja Etu-Aasiassa noin 10 henkeä – joten varoja auttamiseen kerätään luovin tavoin esimerkiksi paikallisia koruja tai raamattutauluja myymällä.

Köyhyys luo käytännön haasteiden lisäksi toivottomuutta. Tulevaisuuteen ei panosteta, ja epätoivoinen ihminen voi tarttua vääränlaisiinkin valintoihin. Toisaalta kristinuskon sanomalle on todellista tilausta: meillä on Jumala, joka näkee, välittää ja rakastaa jokaista.

Haveriset kokevat, että kaiken surkeuden keskellä myös paikallisten kiitollisuus puhuttelee.

–  Keskustelin kerran erään nelilapsisen perheen isän kanssa. Hän oli juuri saanut töitä ja päässyt elämän syrjään kiinni huumevuosien jälkeen. Kysyin, mitä hän ajatteli tehdä ensimmäisillä palkkarahoilla. ”Haluaisin rakentaa perheelleni suihkun”, mies haaveili. Kuinka usein me osaamme olla kiitollisia tällaisista asioista, Jouni kyselee.

Kulttuuriseikkoja sanoista sydämen asenteisiin

Seurakunnan jäsenet ovat millet-turkkilaisia eli pääosin muslimeja, vaikka Bulgaria onkin ortodoksinen maa. Kulttuuriset erot ovat tulleet vastaan seurakuntatyössä sanatasolta lähtien.

– Turkissa on 90-luvulla tehty uusi raamatunkäännös, jossa Jumalaa kutsutaan perinteisen ”Allah”-sanan sijasta nimityksellä ” Tanrı”. Sanalla on vanhastaan epäjumalaan liittyvä vivahde, joten jo tämä valinta korostaa kristittyjen Jumalan olevan jotain erilaista ja siksi vältettävää, Jouni kertoo.

Itse hän käyttääkin keskusteluissa mieluummin tuttua ”Allah”-termiä, jolloin päästään keskustelemaan siitä, millainen Jumala on, mitä Hän on tehnyt ja miten Hänet voi tuntea.

Myös asenteet kertovat epäluuloista kristittyjä kohtaan.

– Muslimit kannattavat uskonnonvapautta ja sanovat, että kaikissa ihmisissä virtaa samaa verta. Kauniiden ilmausten taustalla on kuitenkin ajatus, että kaikilla on vapaus uskoa muslimien jumalaan. Kunnia-häpeä-kulttuurissa tuntuu mahdottomalta hyväksyä, että kunnioitettu profeetta Jeesus kuolisi häpeällisesti ristillä.

On kulttuurissa hyvääkin: uskonto on kuin päivän säätila. Se kuuluu keskustelunaiheissa vapaaseen riistaan, ja myös kristittynä pääsee helposti jutulle uskonasioista. Toisaalta uskonto on niin vahvasti läsnä esimerkiksi kaikissa perhejuhlissa, että kristityksi kääntyminen voi käytännössä aiheuttaa suuriakin ristiriitoja.

– Jos et osallistu juhlamenoihin, rikot perheyhteyden. Kristityt tekevät eri valintoja; osa on ulkoisesti vanhaan malliin mukana, osa vetäytyy rituaalien ajaksi sivuun ja osa jää kokonaan pois omantunnon syistä, Jouni sanoo.

Toisaalta muslimitaustaan sisään kirjattuja asenteita voi olla vaikea tuoreena kristittynä kitkeä.

– Suomessa rehellisyyskulttuuri on hyvin vahva, mutta muslimimaissa ajatellaan, että Jumalan – ja helposti ehkä omankin – edun vuoksi voi tarvittaessa valehdella. Suora kieltäytyminen koetaan myös epäkohteliaana, Jouni mainitsee.

Kristittynä kasvaminen voikin olla esimerkiksi sen opettelua, että totuus saisi olla totuus, eikä sitä tarvitse hävetä.   

Toivoa tulevaan

Bulgaria on asukaslukuun suhteutettuna Euroopan suurimpia kansoja, jotka eivät vielä tunne Jeesusta, vaikka elävät kristinuskon ympäröimänä. Pienet seurakunnat tarvitsevat paikallisia vastuunkantajia sekä tukea kasvuun; Keski-Euroopan paremmat työmahdollisuudet houkuttavat monia. Työssäkäyvän ikäluokan on taas vaikea irrottautua seurakunnan toimintaan, sillä työpäivät ovat pitkiä ja epäsäännöllisiä. Tätä juurruttamistyötä Haveriset olisivat mielellään jatkaneetkin, mutta paljon hyvää on myös työvuosina saatu aikaan.

   – Esimerkiksi Peshteran seurakunnan alussa lastenraamatun lukeminen naapuruston lapsille oli merkittävässä osassa. Se synnytti uskoa ja lapset alkoivat rukoilla vanhempiensa puolesta. Tämän innoittamana mekin jaoimme vapaaehtoisten kanssa satoja lasten raamattuja ovelta ovelle, Jouni muistelee. 

Pariskunta myös kokee, että Jumala on kutsunut heidät nyt uuteen elämänvaiheeseen.

– Meillä ei ollut aikanaan mitään pakkoa lähteä Suomesta, mutta lähetyskäsky ei jättänyt rauhaan. Olemme koko ajan myös ajatelleet, ettemme ole missään vankilassa. Kyllä maailmalta poiskin pääsee, Jonna kertoo.

Jumala on kuitenkin ollut uskollinen ja siunannut vaikeissa tilanteissa. Pariskunnan sopimaa kahden viikon periaatetta ei ole tarvinnut koskaan viedä loppuun asti.  

– Sovimme, että jos haluaa palata Suomeen, pitää kaksi viikkoa olla joka päivä samaa mieltä. Joitakin kertoja prosessin aloitimme, mutta emme tainneet päästä yli kolmen päivän, Jouni kertoo.

Tässä hetkessä paluu on järjenkin päätös, jotta perheen esikoinen saa ysiluokalta suomalaisen päättötodistuksen.

– Jos vuoden tai kahden jatkamisella olisi ollut seurakunnille suuri merkitys, olisimme vielä voineet harkita jatkamista. Tällaista erityistä syytä ei kuitenkaan ilmennyt, ja aloitettu työ jatkuu edelleen osa-aikaisesti kirkon neuvonantajana ja koulutuksen kehittämistehtävissä, Jouni kertoo.

Suomen seurakuntia kiertäessään pariskunta on myös huomannut armon sanomalle löytyvän kysyntää myös kotimaasta.

– Monet ovat epävarmoja, mutta kun ihminen saa Jumalalta arvon, ei sitä voi kukaan toinen häneltä riistää. Jumala on luvannut antaa meille tulevaisuuden ja toivon, Jouni muistuttaa.  

– Armon evankeliumin kuuleminen on ihmisoikeus, niin meillä kuin maailmalla.  

Teksti: Krista Eskelinen

Kuvat: Matti Korhonen / Uusi Tie