Taantuvan tasa-arvon kirkko

Suomen luterilaisessa kirkossa juhlittiin 2018. Oli kulunut 30 vuotta siitä, kun ensimmäiset naiset vihittiin papin virkaan. Juhlia järjestettiin eri puolilla Suomea ja useat emerituspiispat pitivät upeita puheita. Samaan aikaan käytiin arkkipiispan vaaleja. Huomiota herätti, että yksi ehdokkaista kertoi reippaasti, ettei hän tulisi vihkimään naisia papin virkaan. 2018 lopulla joukko kirkolliskokousedustajia lähestyi piispoja kirjeellä. He esittivät toiveen, että naisten pappeutta vastustavat papit ja seurakuntalaiset saisivat tiloja käyttöön sekä järjestettäisiin erillisiä pappisvihkimyksiä. Yhtä jos toista papin virassa olevaa naista alkoi kylmätä. Moni kyseli, mitä ihmettä kirkossamme tapahtuu? Eri puolille maata oli jo syntynyt vanhalla virkakannalla olevia messuyhteisöjä. Tilan antaminen näille yhteisöille mahdollistaa naispappeusvastaisen opetuksen ja kasvattaa jatkuvasti uutta sukupolvea siihen väärään mielikuvaan, että Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa olisi kahdet raiteet ja kaksi käsitystä virasta.

Tämän hämmentävän ilmapiirin keskellä hahmottui idea kirjasta. Taantuvan tasa-arvon kirkko -kirjan toimittaja, filosofian tohtori ja pappi Anni Tsokkinen avaa kirjan syntyprosessia Yle Radio 1:n ohjelmassa Horisontti (3.3.2019). Ohjelma on kuunneltavissa Yle Areenassa. Vaikka ajatus kirjasta syntyi teeman nainen ja papinvirka -ympärillä, sisältää kirja keskustelua ja näkökulmia laajemminkin tasa-arvon toteutumisesta kirkossa. Pappien lisäksi kirjoittajat ovat mm, seurakuntatyössä olevia työntekijöitä, tutkijoita ja seurakuntalaisia; on miehiä, naisia ja muunsukupuolisia, kirkon jäseniä ja kirkosta eronneita. Taantuvan tasa-arvon kirkko on merkittävä puheenvuoro 2019 Suomen luterilaisessa kirkossa. Se on rohkea ja haastava teos.

Teologian tohtori Päivi Vähäkangas toteaa, että tasa-arvo on kotoperäistä kristinuskolle huolimatta siitä, että kirkossamme esiintyy äänenpainoja, joiden mukaan tasa-arvo on kirkkoon ulkoapäin tuotu arvo. Kirkossa on kauan luettu Raamattua patriarkaattiset silmälasit silmillä. Toki se on syntynyt sellaisessa ajassa, jota ei voi verrata 2019 vuoden Suomeen, mutta siitä huolimatta Raamatusta on jätetty lukematta monia kohtia. Puhe tasa-arvosta kuitataan jargoniaksi, johon turvaudutaan teologisten argumenttien puuttuessa.

Suurimman osan ajan kirkon historiassa pappeus on ollut sidottuna vain toiselle sukupuolelle. Perinteeseen eli traditioon vetoaminen kätkee sisälle oletuksen, että kaikki mikä on vanhaa, on hyvää. On perinteitä, jotka eivät ole säilyttämisen arvoisia. Vähäkangas kuvaa omaa havahtumistaan. Hän varttui uskonnollisissa piireissä, missä omaa ajattelua tärkeämpää oli omaksua näkemykset oikealta auktoriteetilta. Pappisvirka heijasteli Kristusta ja siksi papin oli oltava mies, olihan Jeesuskin mies. Jos joku horjutti tätä hierarkiaa, hän rikkoi jumalallisen järjestyksen ja kylvi anarkiaa.

Vähäkangas kertoo omasta tiestään teologian opiskelijana; kuinka hän raamatuntutkimuksen myötä sai tutustua Raamattuun aivan uudesta näkökulmasta. Paavali puhui naisista työtovereinaan ja naista nimeltä Junia hän nimitti apostoliksi. Miksi näistä oli vaiettu nuoruuden uskonnollisissa piireissä? Paavalin teksteistä oli nostettu esille vain ne kohdat, joissa naisille asetettiin rajoja.

Pastori Eeva-Kaisa Rossi pohtii ruumiillisuuden puuttumista kirkosta ja kuinka se saa myös osittain vääristyneitä muotoja. Rossi miettii, saako papin virassa näkyä persoonallisuus ja aitous vai tuleeko papin kangistua virkapukunsa mukaisesti jäykäksi ja etäiseksi. Papin virassa olevat naiset saavat vihaviestintää, joka on voimakkaasti seksualisoitunutta. Viestintä sisältää huorittelua, raiskaufantasioita ja toisaalta erotuksena näihin ”maalliseen” vihapostiin yhdistettyä Raamatun kuvastoa Babylonian porttoineen ja helvettinäkyineen. Kirkollinen seksuaalinen häirintä saa sekin vihapuheen tavoin usein hengellisen muodon, kun pappia lähestytään sielunhoitotilanteen varjolla.

Puhuttaessa kirkosta ja sukupuolista nousee keskusteluun aika nopeasti käsite patriarkaalisesta rakenteesta. Naisiin kohdistuvaa alistamista esiintyy ainakin kahta muotoa. Ensimmäinen on teologista ja raamatullista naisten tehtävien rajaamista. Toinen on alaspäin katsomista, ohittamista, tytöttelevää hempeää paikalleen laittamista. Jälkimmäinen on salakavalampaa, sillä se pukeutuu ihailun asuun ja halvaannuttaa.

Patriarkaalisia rakenteita pitävät yllä niin naiset kuin miehet. Tasa-arvon kysymys on se, miten puretaan patriarkaalisia rakenteita ilman, että pidetään mitään sukupuolta toista parempana.

Merkille pantavaa on, että kirkossa keskustelu tasa-arvosta ei vielä suju luontevasti. Se aiheuttaa ahdistusta. Teologian tohtori Teemu Ratinen kirjoittaa siitä, kuinka kirkossa on suuri hätä heteromiehistä. Ratinen on tutkinut uskonnon, sukupuolen ja seksuaalisuuden ilmiöitä. On esitetty kommentteja, että kirkko on vähitellen muuttunut naisistumisen myötä ”psykopaapatuskirkoksi”, joka ei välttämättä puhuttele miestä. Kirkko ei ole yksin terapeuttisen otteensa kanssa, vaan seurailee 1900-luvulla alkanutta länsimaista kulttuurin muutosta. Korostetaan tunteita, henkilökohtaista kasvua, persoonan aitoutta ja yksikön hyvinvointia. Miten käy keskivertomiehen? Onko oman heikkouden tunnustaminen miehekästä, vai riistääkö se viimeisetkin miehisyyden rippeet? Ehkäpä maskuliinisuuskin kaipaa vain uudelleen tulkintoja, jotka toimivat vastavoimana yksinpääjäävän ja tunteistaan vaikenevalle miehen mallille. Teologi Salla Ranta kirjoittaakin, että miehen ahtaan roolin kyseenalaistaminen on vasta edessäpäin.

Tuntuu siltä, että kirkko on nykyään enemmän kuin hukassa, kun keskustelu kohdistuu sukupuoleen. Opettaja Selja Purovaara kirjoittaa omassa artikkelissaan siitä, kuinka kirkossa ei liene ole keskusteltu sukupuolen määrittelystä.  Raamatun alkulehtien toteamukset miehestä ja naisesta eivät tahdo enää riittää tänä päivänä. Sukupuoli voi olla myös joku muu kuin nainen tai mies. Se voi olla transsukupuolinen, intersukupuolinen tai muunsukupuolinen. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen ja kasvot ovat monen väriset, ikäiset ja monta eri sukupuolta.

Keskustelu tasa-arvoisesta avioliitosta ei näytä osoittavan laantumisen merkkejä kirkossa. Kirjassa on artikkelit niin naisparilta kuin sateenkaaripapilta. Kaksi jo kypsässä keski-iässä olevaa naista kertoo rehellisesti omista kokemuksistaan, miltä tuntuu olla pakolaisena omassa kirkossa. Huolimatta poissulkevista kokemuksista he molemmat haluavat sitoutua kirkkoon, vaikka tällä hetkellä ei oikein voi sanoa, onko kirkon sanoma ”Tulkaa kaikki” vai ”Menkää pois”.

Pastori Henna Salo puhuu pelosta ja kuinka se vaikuttaa tällä hetkellä papiston keskuudessa. Syksyllä 2016 piispojen selonteossa todettiin, että kirkoissa voidaan rukoilla siviilivihkimisenä toimitettavien avioliittojen puolesta ”sen mukaan, mikä on paikallinen tapa”. Samoin samaa sukupuolta olevat voivat pyytää seurakunnasta esteiden tutkintaa ja vuokrata seurakunnan tiloja juhlia varten. Selonteko korosti, että kaikki avioliitot ovat aitoja ja niitä tulee kunnioittaa. Kevään 2017 aikana seurakunnat eväsivät tiloja ja kieltäydyttiin rukoilemassa samaa sukupuolta olevien avioliittojen puolesta jumalanpalveluksessa.

Papeille annetaan varoituksia, mutta seksuaalivähemmistön syrjintään ei puututa. On alkanut olla viitteitä myös siitä, että osa rekrytoinneista tehdään tämän kysymyksen perusteella. Papiksi vihittäviltä kysytään kantaa samaa sukupuolta olevien vihkimiseen. Jos vastaus ei ole piispojen linjauksen mukainen, pappisvihkimys voi jäädä saamatta. Piispat ja kirkkoherrat pitävät puhutteluja papeille, jotka puolustavat kaikkien oikeutta kirkolliseen vihkimykseen. Salo kirjoittaa, kuinka seurakunnan päätöksentekijät voivat vaikuttaa tilanteeseen. He voivat puuttua seurakunnassa tapahtuvaan häirintään ja toimia myös ennakoivasti esimerkiksi ehdottamalla seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyvää koulutusta.

Kirjassa käydään myös pohdintaa siitä, keitä varten kirkko on. Diakoni Saara Huuhanantti nostaa esille kirkon iäisyyskysymyksen eli diakonianviran aseman. Tähän saakka keskustelu diakonian viran asemasta on aina pysähtynyt pappisviran erityislaatuisuuden puolustamiseen. Kirkolliskokouksessa papeilla on oma kiintiönsä ja muut seurakunnan työntekijät valitaan maallikkojen joukosta. Huuhanantti kirjoittaa, että asian selvittämiseksi tarvitaan enemmän uusia näkökulmia kuten vapautuksen teologiaa.

Kirjan toimittanut Anni Tsokkinen kuvaa hyvin henkilökohtaisesti omaa tietänsä seurakuntanuoresta teologian opiskelijaksi, papiksi ja tutkijan kammioihin. Varttuminen viidennen herätysliikkeen parissa luo pelon ilmapiirin, joka lamaannuttaa ja vie lopulta kymmenen pappisvuoden aikana umpikujaan. Eheytyminen löytyy vähitellen jatkotutkimuksen parissa Tsokkisen tutustuessa feministiteologiaan. Hän löytää vähitellen tavan, kuinka Jumalasta voidaan puhua uskottavasti, tavalla joka ottaa ihmisen ja koko maapallon kärsimykset vakavasti.

Kirjan viimeisen puheenvuorossa pastori Minna Mannert suuntaa katseen kirkon tulevaisuuteen. Hän peräänkuuluttaa uudenlaisia tapoja ymmärtää asioita. Uteliaisuutta, kokeilevaa asennetta, sektorirajoja ylittäviä ratkaisuja ja uudenlaisia tapoja ymmärtää. Tämä tie on myös etäisyyden ottamista ismeihin ja kahtiajakoihin. Raamatun kertomukset kuvaavat radikaalilla tavalla tasa-arvoa ja syrjinnän todellisuutta. Raamatun tekstit sisältävät kritiikkiä hierarkioita kohtaan, kun kirkon traditiota on taas hallinnut vahva hierarkinen miesvalta. Ollakseen uskottava yhteisö nykyajan ihmisille kirkon tulisi organisaationa ratkaista tämä jännite tavalla, joka ottaisi vakavasti ihmisten itsenäisen ajattelun ja kunnioittaisi alkuperäistä kristillistä sanomaa.

Mannert päättää kunnianhimoiseen ajatukseen: "Mitä jos käyttäisimme 90 prosenttia ajastamme toisenlaisen tulevaisuuden rakentamiseen ja sen visioimiseen ja vain loput 10 prosenttia ajasta muiden ihmisten tietämättömyyden korjaamiseen ja reaktiiviseen toimintaan? Entä jos kirkko olisi tulevaisuudessa tasa-arvon edelläkävijä?”

- Hallintopastori Eija Juuma