Soolokitarakonsertti Santeri Rautiainen

Ajatuksen kudontaa, säteillen värähtelevää
Sofia Gubaidulina (1931-):
Serenadi (1969)
Fernando Sor (1778-1839):
Andante Largo Op. 5 (1814)
Eduardo López-Chávarri (1871-1970):
Sonaatti nro 2 (ca. 1927)
Franz Schubert (1797-1828):
Kuusi liediä (sov. soolokitaralle S. Rautiainen)
Wer nie sein Brot mit Tränen aß D. 480
Die Sternennächte D. 670
Die Blumensprache D. 519
Drang in die Ferne D. 770
Du bist die Ruh D. 776
Fahrt zum Hades D. 526
Olli Mustonen (1967-)
Sonaatti kitaralle "Jehkin Iivana" (2004)
"Menneisyys ja tulevaisuus ovat vain epämääräistä virtaa. Taiteilijan ja luovan ihmisen on
kyettävä tarttumaan siihen pieneen värähdykseen, jota nykyhetkeksi kutsutaan." -Sofia
Gubaidulina
Venäläisen, puoliksi tataarista syntyperää olevan Gubaidulinan Serenadi on yksinpuhelua,
joka muuttuu heijastuksiksi ja kaiuiksi arkaaisessa sointimaailmassa. Gubaidulinan
mielenmaisema meditatiivisuudesta ei ole passiivinen ja silotellun harmoninen, vaan
hetkessä saavat tilansa myös vääristyneisyys ja uhkakuvat, joita vasten hohkaavat
seesteisyys ja kuulaus. Brutalistiset sävyt vievät myös harmauteen ja lannistavuuteen,
vaiheeseen jossa säveltäjää ei kotimaassaan tunnustettu; Gubaidulina mainittiin
ensimmäisen kerran vasta 57-vuotiaana silloisen Neuvostoliiton kultturipalstoilla, eikä
hänellä ollut asiaa maan säveltäjäliiton hallitsemaan konserttielämään. Serenanadin
mielikuvituksellinen ote johtaa Gubaidulinan henkisiin pakopaikkoihin, jazzklubeille ja
taiteilijakokoontumisiin joissa improvisaatio kukoisti.
Espanjalainen Fernando Sor kuuluu klassisromanttisen aikakauden olennaisimpiin
kitaristi-säveltäjiin, sekä niihin harvoihin sellaisiin joiden teokset ovat säilyneet tasaisesti
kitaristien konserttiohjelmistossa. Lukuisista aikakauden kollegoistaan poiketen, hän ei
suoraviivaisesti sukella virtuositeettiin; Sor sai koulutuksensa munkkien parissa
Montserratin luostarissa, mikä kuuluu hänen musiikissaan tyylipuhtaana moniäänisyyden
vaalimisena. Sorin salonkiesteettistä arvoa taituroinnin vähyys ei kuitenkaan pienennä:
viehätys sekä eleganssi syntyvät harkitusta vähäeleisyydestä sekä selkeästi alleviivatuista
kontrasteista. Sorin kitaristisessa ajattelussa virtuositeettia ei ole tuoda esille soittimen
tyypillisiä haasteita, vaan saada kuulija unohtamaan ne.
Eduardo López-Chávarrin tyyli perustuu espanjalaisen musiikin juurevimmille
elementeille ja vaikutteille Pariisissa ja Saksassa saadusta koulutuksesta. Ensivaikutelma
antaa kuvan järkkymättömästä kansallisromantikosta kaikessa uljaudessaan ja
mystisyydessään, joka kuitenkin antautuu flirttailemaan eteerisyyden ja läpikuultavan
maalailun kanssa. Toinen sonaatti on omistettu kitaristi Josefina Robledolle (1892-1972).
Teos on julkaistu vuonna 1957, mutta todennäköisesti sävellys on syntynyt jo 1920-
luvulla, Robledon aktiiviuran aikana. Sonaatti on 1900- luvun ensimmäisiä
kitarasonaatteja. Teos tuntuu ammentavan fin de siéclen sekä belle époquen teemoista:
ajasta ennen ensimmäistä maailmansotaa, mikä taiteessa piti sisällään rauhaa ja
kauneutta, toisaalta myös todellisuudenpakoa ja dekadenssia.
Franz Schubertin oletetaan säveltäneen osan liedeistään alunperin kitaran kanssa
esitettäviksi. On epäselvää, mikä Schubertin oma suhde soittimeen oli: on säilynyt kuvia
joissa hänet on kuvattu kitaristin kanssa, hän ilmeisesti omisti kaksi kitaraa elämänsä
aikana ja hänen huhutaan jopa ottaneen kitaratunteja. Joka tapauksessa Schubertin oli
mahdotonta välttyä soittimelta, joka vietti kukoistuskauttaan 1800- luvun alkupuolen
Wienissä. Säveltäjän ystävät ja asuinkumppanit soittivat kitaraa, kotikonserteissa ja
nousevan keskiluokan juhlissa laulua ja tanssia säesti usein kitara ja kiertävät
kitaravirtuoosit olivat osa kaupungin konserttielämää. Franz Lisztin pianosovitusten
innoittamana böömiläinen kitaristi J.K. Mertz sovitti runsaan otannan Schubertin lauluja
soolokitaralle, joista tunnetuin on kuuden liedin sarja. Mertzin työ on toiminut inspiraationa
tämän u