Kutsumuksen ketjussa - Hanna Jarvan tie diakonissaksi

Kun äiti on tehnyt uransa diakonissana ja isä kanttorina, kasvaa lapsikin seurakuntatyön muhevassa mullassa.

− Asuimme seurakunnan kerrostalossa yhdessä suntioiden, kanttoreiden ja diakonissojen perheiden kanssa. Alakerrassa oli diakoniatoimisto ja kirkkoherranvirasto, kertoo Mikkelin tuomiokirkkoseurakunnan diakonissa Hanna Jarva.

Diakoniatyön historia nivoutuu Jarvan suvun tapahtumiin muutoinkin, sillä Hannan isoäiti oli Suomen ensimmäisiä yhteisvastuukerääjiä.

− Niin kauan kuin keräys on ollut käynnissä, joku perheestäni on ollut siinä mukana. Diakoniatyö on ominta kutsumustani – se on siinä, vaikka voissa paistaisi!

Näin ei kuitenkaan ajatellut psykologi, joka torppasi pääsykokeissa hyvin pärjänneen naisen tien Oulun diakonissalaitokselle.

− Hän arveli, että turhaudun tässä työssä. Lukiotodistukseni oli niin hyvä, Hanna kertoo.  

Ovi kuitenkin aukesi Helsingin diakonissalaitokselle psykiatrian sairaanhoitajan koulutukseen, josta Hanna valmistui vuonna -97 pahimpaan lama-aikaan.

− Lähin työpaikka, jota minulle tarjottiin, oli Lontoossa. Minut olisi koulutettu siellä osastonhoitajaksi, mutta se ei napannut. Hakupapereissa kysyttiin, miksi minusta tulisi hyvä sairaanhoitaja ja keksin vain, miksi minut pitäisi palkata diakoniatyöhön.

Niinpä Hanna jäi Suomeen ja vahvisti osaamistaan lisensiaattitason puolen vuoden koulutuksella. Kesken koulutuksen avautui paikka aikuiskoulutuspuolen opintoihin diakoniatyöntekijäksi ja amk-sairaanhoitajaksi. Koulutukseen kuului myös viiden viikon pesti Japanin lähetyskentällä.

Työ Japanissa kiinnosti, mutta perheen perustamisen myötä työura alkoikin Kyyjärvellä diakoniatyöntekijän sijaisena. Valmistuttuaan vuonna -98 Hanna siirtyi Joutsenon seurakuntaan ensimmäiseen diakoniatyön virkaan, jossa viihtyi kymmenen vuotta.

Ammatti-identiteetin etsintää ja työmuutoksia

Joutsenossa työ tapahtui maaseudulla Venäjän rajapinnassa. Kotikäynnit, ryhmät ja leirityö oli helppoa, sillä ovet olivat auki ja yhteisöllisyys vahvaa. Tuoreen diakonissan arkeen kuului kuitenkin pohdintoja ammatti-identiteettiin liittyen.

− Huomasin tekeväni työtä niin kuin vanhempani olivat tehneet. Koko yhteiskunta ja työn luonne olivat kuitenkin muutoksessa. Olen esimerkiksi valikoinut tarkemmin, mihin tilanteisiin lapseni ovat tulleet mukaan. Vaikka tämä on monella lailla elämäntapa, yksityisyyden ja työn raja täytyy erottaa, Hanna kokee.

Joutsenon vuosien jälkeen Hanna siirtyi kaupunkimaisempaan ympäristöön Lappeenrannan seurakunnan työntekijäksi. Mikkeliin hän muutti vuonna 2014 tekemään puolen vuoden diakonissan sijaisuutta.

Alkuaika uudessa kotikaupungissa sisälsi monia vaiheita: Hanna valmistui sosionomiksi, sai kuopuksensa ja kokeili vakituisen ohjaajan pestiä Essoten eri yksiköissä.

Paluu Mikkelin tuomiokirkkoseurakunnan diakonissaksi tuntui kuitenkin paluulta kotiin.

− Seurakuntatyössä annetaan tilaa luovuudelle. Halutessaan pystyy esimerkiksi käyttämään omaa harrastustaan työn elävöittämisessä, Hanna kehuu.

− Täällä työtehtävät myös joustavat perhetilanteen mukaan. Olen pystynyt hyvin yhdistämään omaishoitajuuden virkani kanssa.

Vahva tiimi tukee ja auttaa

Seurakuntatyön vahvuudeksi Hanna lukee myös monilukuisen tiimin.

− Aina on joku, jolle soittaa ja kysyä apua. Diakoniatyössä meillä on rempseä ja iloinen, touhukas ja positiivisella tavalla vahvojen persoonien joukko. Minun ei ole tarvinnut muuttaa itseäni sopiakseni työyhteisöön, Hanna sanoo. 

Hannalla on diakoniatiimin lisäksi taustatuki Haukivuorella, missä hän käyttää osan viikostaan. Neuvoja pääluottamusmiehen tehtäviinsä Hanna saa puolestaan Jukolta. Erityisrooli työyhteisössä antaa oikeuden pysähtyä työkavereiden rinnalle.

− Luottamusmiehenä olen keskustelun avaaja, läsnäolija ja tilan antaja. En päätä mistään, mutta voin mahdollistaa kohtaamisia. Se antaa itsellenikin paljon.

Entä se psykologin arvio – onko Hanna turhautunut diakoniatyössä?

− Olen enemmän käytännön arkijärki-ihminen kuin teoreetikko. Opiskeluaikana rehtorini totesi: olet niin puhelias, että jos seinä tulee vastaan, keksit aina toisen ratkaisun.

Näillä mennään edelleen!

Teksti ja kuva: Krista Eskelinen