Omanlainen äiti

Lassin sisko on saanut kolmannen lapsensa. Kaste on ohi ja odotamme kahville pääsyä. Emma on sylissäni. Lassi juttelee vähän kauempana äitinsä ja siskonsa kanssa. Heijaan Emmaa, hyräilen laulua ja yritän saada hänet rauhoittumaan. Itku ei tahdo kuitenkaan loppua. ”Etkö sinä imetä Emmaa enää? Kyllä minä olen imettänyt kaikkia lapsiani vuoden ikään asti.” Jonna, Lassin sisko, ihmettelee.  Mutisen jotain ja menen sivummalle.  Ulkona on hämärää. Taivas on itkenyt koko päivän. Mietin, miltä tuntuisi mennä vesisateeseen, seistä kaatosateessa ja kastua läpimäräksi. Olisipa siinä Jonnalla muutakin ihmeteltävää kuin se, etten imetä Emmaa.

”Eikö Emmaa palele, kun sillä ei ole hattua päässä? Täällä on aika vetoisaa.” anoppi kummastelee. Lassi on tullut viereeni. Hän hipaisee kättäni ja vastaa äidilleen: ”Kyllä me osaamme pukea Emman.” Hän ottaa Emman syliinsä ja käymme kahvipöytään.

Ulkona sade on vain kiihtynyt. Pöytä on täynnä onnistuneiden vanhempien leipomia täydellisiä leivonnaisia. Hymyilen ja otan pullaa. Anoppi katsoo minuun ja tajuan tekeväni jotain väärin. En vain tiedä mitä. Pulla tarttuu kurkkuuni. Poltan kieleni kahvissa. Vauva itkee. Miksi kukaan ei ota sitä syliin ja lohduta? Kaikki katsovat minua. Miten en heti tajunnut? Itkevä lapsi on Emma. Otan hänet syliini. Lassi käy lämmittämässä maitoa Emmalle. Jonna pitää vastasyntynyttä sylissään. Pienokainen sopii täydellisesti tähän sukuun. Ei itkua, ei yöheräämisiä, ei koliikkia.

”Vieläkö Emma herää öisin?” anoppi kysyy. ”Kyllä”, vastaan. ”Kyllä Emma voisi paremmin, jos saisi äidinmaitoa. Ei nuo kaupan maidot korvaa äidinmaitoa.” Tietäisitpä vain, kuinka paljon halusin imettää, mutta se ei vain onnistunut. Teen kaikkeni, että Emmalla olisi hyvä olla, mietin, mutta anopille tyydyn hymyilemään. ”Onhan se niin.”

Illalla Lassi ottaa minut kainaloonsa, ja kuiskaa korvaani, että olen maailman paras äiti Emmalle. Sade on laantumaan päin. Huomenna lätäköt ovat vielä isoja. Huomenna laitan kumpparit jalkaan, sadesuojan vaunun päälle, ja lähden ulos sateeseen tai paisteeseen. Lähden lätäköihin kuraamaan kumpparini, koska sellainen äiti minä olen. Äiti, joka ei pidä lastansa sateella sisällä, vaan menee yhdessä lapsen kanssa sinne, minne tuuli tai tie vie.

Sari-Annika Pettinen
Diakonian ja erityistyöalojen johtaja

Sarjassa seurataan sairaalasielunhoitajien ja perheneuvojien silmin elämän merkityksellisiä asioita.

Kirjoitus on julkaistu alunperin Polku-lehden numerossa 2/2018 (22.3.2018)

 

Omanlainen äiti -blogin kuva, jossa henkilö pomppii vesilätäkössä kumpparit jalassa.