Huovisen laaja haastattelu julkaistaan palasissa seurakunnan eri kanavissa. Emerituspiispan ajatuksia kirkon nykytilasta ja tulevaisuudesta sekä merkityksestä pääset lukemaan seurakuntalehti Polussa ja muissa kanavissamme marraskuun lopussa. Tässä jutussa Huovinen kertoo ajatuksiaan kotikasvatuksestaan ja vanhempisuhteestaan, ekumeniasta ja eläkepapeista sekä uskosta ja epäuskosta.

Äidin poika

Omaa äitiäni olen ikävöinyt ison osan elämästäni. Olin yhdeksän, kun hän kuoli. Äidin kuolema oli isälle niin vaikea kokemus, ettei meillä kotona äidistä juurikaan puhuttu. Kun ei muisteltu, emme me pojat myöskään muistaneet.

Myöhemmin löysin äidin ja isän kirjeitä. Oli kummallinen kokemus, että kirjeiden kautta voi tuntea olleensa äidille rakas. Aika hurjia me pojat olimme, tappelimme ja riehuimme. Mutta äiti ymmärsi, otti syliin, hymyili – ja lauloi kauniita Siionin Kanteleen lauluja.

Jos se olisi mahdollista, kysyisin tänään: mitä sinulle kuuluu, äiti rakas? Haluaisin halata ja jakaa kanssasi elämän ilot ja murheet. Kertoisin, mitä elämässäni on tapahtunut. Kysyisin, mitä sinne taivaaseen kuuluu.

Olisi isä voinut vähän kehua

Isääni suhde oli monimutkaisempi. Yhtäältä ihailin häntä, toisaalta kapinoin aika lujasti. Olimme molemmat kärsimättömiä ja ankaria, eikä isä aina luottanut minuun. Ajan tavan ja luonteensa mukaisesti hän ei juurikaan kiittänyt eikä kehunut, vaikka mielestäni joskus olisi ollut aihetta.

Varsinkin äidin kuoleman jälkeen otimme mittaa toisistamme, välillä aivan fyysisestikin. Äiti ei ollut enää tasoittelemassa. Kun vanhenin, lempeys isää kohtaa lisääntyi. Hänellä oli omat taakkansa ja murheensa.

Saarnamiehenä isäni oli yliveto, innostunut, ei meinannut pöntössä pysyä. Jumalan armoa hän ei säästellyt, vaikka ei aina osannut antaa sitä itselleen. Jonkinlaista kilpailua ja vertailua meidän välillämme taisi olla. Luulen kyllä, että teologina ja tutkijana olin lopulta häntä vähän etevämpi, mutta en sitä hänelle koskaan sanonut.

Usko ja epäusko

Iän myötä tilinteko omasta elämästä tulee aina vain lähemmäs. Peilikuvani on usein ollut vino ja säröinen. Vuosien aikaiset epäilykset ovat kohdistuneet eniten itseeni, ajatuksiini, tekoihini, puheisiini, uskooni. Olenko ollut rehellinen? Olenko rakastanut? Olenko pysynyt totuudessa? Olenko kunnioittanut toisia? Virsi on usein rohkaissut: ”Kaikki loppuu aikanaan, armonsa ei milloinkaan.”

Eläkepapit ovat voimavara

Luulen, että meillä eläkepapeilla voi olla edelleen jotakin annettavaa. Luterilainen pappeus ei pääty eläkkeellä. Ikääntyvässä ja yksinäisessä Suomessa voisimme olla avuksi. Kristus itse ohjeisti meitä huolehtimaan osattomista ja syrjään jääneistä.

Ekumenia on laimentunut

Kirkkojen välinen yhteistyö on yhteistä syventymistä uskoon ja Jumalan tahtoon. Jos kirkko riitelee, ihmiset kaikkoavat. Jeesus taisi aavistaa, että hänen seuraajansa joutuvat kiistoihin. Siksi hän rukoili, että hänen oppilaansa pysyisivät yhdessä. Rukousta tarvitaan.

Ekumeeninen innostus tuntuu viime vuosina haalistuneen. On kiinnostuttu enemmän omasta brändistä. Yhteinen totuuden tavoittelu on jäänyt sivummalle. Elämmekö varsinkin lännessä ja pohjoisessa liian hyviä aikoja?

Moskovan patriarkka Kirill seuraa Putinia

Tunsin Kirillin jo 1990-luvun alussa. Pidin häntä älykkäänä ja lahjakkaana kirkonmiehenä, hauskanakin. Kerran hän oli meillä kotona ja Rouva tarjosi suppilovahverokeittoa. Kirill tykkäsi ja kertoi, että Venäjällä voidaan syödä kaikkia sieniä, joitakin tosin vain yhden kerran.

En ole tavannut Kirilliä kymmeneen vuoteen. Tänään minun on todella vaikeaa hyväksyä sitä, miten hän tukee Venäjän sotapolitiikkaa Ukrainaa vastaan. Patriarkka tuntuu puhuvan enemmän Putinin kuin Jeesuksen kielellä. Yhteistyölle ei ole tällä hetkellä edellytyksiä.

Kiistely karkottaa ihmisiä

Kiistat ja vastakkainasettelut ovat viime vuosina vallanneet liikaa tilaa. Ääri-ilmiöt ovat voimistuneet sekä yhteiskunnassa että kirkossa. Kärsivällisyys, suvaitsevaisuus ja halu kuunnella toisella tavalla ajattelevia ei ole muodissa.

Aihetta katsoa peiliin on sekä konservatiiveilla että liberaaleilla. Olisi hyödyllistä, jos osaisimme useammin kokoontua samoihin huoneisiin, olla avoimin korvin, kysyä enemmän kuin väittää. Lisää dialogia ja vuoropuhelua kaivattaisiin.

Jyrki Koivikon tekemä haastattelu on julkaistu Jobi-verkkomediassa 23.9.2024. Voit tutustua Huovisen Äitiä ikävä -näytelmän sisältöön ja aikatauluihin täällä.