“Ehkä joulu lopettaa sodan”, totesi pieni Betlehemissä asuva tyttö.  Hän oli kuullut ensimmäisen maailmansodan joulun ihmeestä, jolloin aseet hiljenivät ja viholliset nousivat juoksuhaudoistaan kunnioittamaan yhdessä Vapahtajamme syntymäjuhlaa.

Tänä jouluna, kun katselen Betlehemistä vuosia sitten tuomaani seimiasetelmaa, ajatukseni viipyvät ystävieni luona Pyhällä maalla. Ehkä joulu lopettaa sodan, huokaisen minäkin. Kannan rukouksissa erityisesti lapsia, molemmilla puolilla rintamaa, heitä, jotka kärsivät sodan jaloissa.

Jouluna me juhlimme pientä seimenlasta, joka syntyi vieraan vallan alla karjasuojaan, jonka vanhemmille ei löytynyt sijaa majatalosta, ja jonka elämän ensimmäiset vuodet olivat pakolaiselämää. Jumalan Poika syntyi keskelle maailman kaaosta, sortoa ja epävarmuutta. 

Kaikkivaltias Jumala olisi voinut valita toisinkin, mutta ehkä juuri siinä on suurin viisaus. Joulun sanoman keskiössä on pieni ja avuton ihmistaimi. Vastasyntynyt lapsukainen kutsuu luokseen.

Kun katsoo sylissä nukkuvaa lasta, on kuin kuulisi Jumalan sanovan: tässä on minun rakkauteni. Jumalan suuruus tulee julki kaikkein pienimmässä. Maailman toivo syntyy seimessä nukkuvassa lapsessa.

Sotien ja maailman epävarmuuden keskellä Jumalan lupaus kantaa: Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon (Jer 29:11).

Ensimmäisenä jouluna Betlehemin kedolla kaikui enkelin sanat: »Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra”. 

Nuo Jumalan sanat rohkaisevat meitä myös tänä jouluna.

Joulun lapsessa meillä on tulevaisuus ja toivo.

Siunattua Vapahtajamme syntymäjuhlaa!

Piispa Mari Parkkinen